Mitä enemmän aikaa synnytyksestä on kulunut, sitä ihmeellisemmältä se tuntuu. Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain kokea syntymän ihmeen ja niin kauniin, voimallisen synnytyksen. En unohda koskaan hetkeä, jolloin sain pikkuisen ensimmäistä kertaa syliini.
Olin ollut synnytyksestä kiinnostunut jo ennen raskautta. Luin synnytyskertomuksia, kuuntelin kätilöiden podcasteja ja ahmin kaikkea mahdollista synnytykseen liittyvää materiaalia. Liikuin pitkälle loppuraskauteen asti, söin taateleita, join vadelmanlehtiteetä ja tein syväkyykkyjä – mutta rennolla otteella. Tiesin, ettei synnytys oikeasti olisi mistään edellä mainituista kiinni.
Minulle tärkeintä oli valmistaa mieltäni synnytyksen intensiivistä matkaa varten. Kirjoitin ylös Raamatun kohtia, jotka vahvistivat uskoani siihen, etten olisi synnytyksessä yksin. Luotin siihen, kaiken Luoja ohjaisi prosessia alusta loppuun. Minä ja vauva olisimme hyvissä käsissä – ja niihin käsiin saisimme heittäytyä synnytysaaltojen pauhatessa. Ne kädet kantaisivat hurjimmankin myrskyn läpi.
Synnytys käynnistyy
Edeltävä päivä Harjoitussupistuksia tuli pitkin päivää. Kävimme ystäväpariskunnan luona ja kävelyllä, jolloin tuli jo muutama voimakkaampi supistus. Jatkoin kuitenkin matkaa normaalisti.
19.00 Lähdin iltakävelylle ja jouduin jo pysähtymään muutaman kerran supistuksen ajaksi. Löysin kuin johdatuksena muutaman uuden kappaleen synnytyssoittolistalleni, ja niistä tuli tärkeä osa synnytyskuplaani.
20.15–21.00 Poikkesin matkalla Alepaan hakemaan voita, sillä sain päähäni paistaa iltapalaksi lettuja. Paistoin ison kasan ja söin niitä ison lautasellisen – viimeisen ateriani ennen synnytystä. Ajattelin, että hyvä tankata, jos synnytys vaikka käynnistyisikin yön aikana...
23.00 Mieheni katsoi jalkapallon MM-kisojen ottelua, mutta minua väsytti. Rukoilimme yhteisen iltarukouksen ja kömmin sänkyyn yhdentoista maissa.
01.00 Heräsin voimakkaaseen supistukseen. Nousin heti ylös, sillä tuntui, että minun täytyy liikkua. Venyttelin ja liikuin olohuoneen matolla mieheni seuratessa vielä peliä.
01.30 Supistukset alkoivat tulla yllättävän säännöllisesti, noin viiden minuutin välein ja kestivät jo minuutista puoleentoista. Kaivoin Libero-sovelluksen supistuskellon esiin ja mietin: voisiko synnytys todella olla jo käynnissä?
02.00 Supistukset voimistuivat ja pyysin mieheni tueksi. Hän hengitti kanssani jokaisen aallon läpi, mikä auttoi valtavasti. Menimme eteenpäin yksi supistus kerrallaan.
03.00 Mieheni soitti sairaalaan ja kyseli, milloin voisimme tulla. Menin lämpimään suihkuun ja laitoin ylistysmusiikin soimaan. Suihkussa oli helppo rentoutua ja hengittää lantioon tilaa.
Kun supistukset tihentyivät, lopetin niiden kellottamisen ja menetin ajan tajuni. Mietin mistä tietäisin, milloin tulisi lähteä sairaalaan? Oli monia asioita, joita jännitin sairalaan menossa ja siksi halusin olla mahdollisimman pitkään kotona. Toiveenani oli päästä ponnistusvaiheen ajaksi ammeeseen, joten ehkä se oli mittarini. Milloin tuntuisi hyvältä päästä ammeeseen?
05.00 Sisälläni vahvistui tunne, että nyt oli lähdettävä, jos halusin vielä pystyä siirtymään. Supistusten väli oli jo vain pari minuuttia.
05.20 Mieheni lähti hakemaan autoa. Minä etenin portaita pienissä pätkissä: supistuksen ajaksi vajosin lattialle kontalleni ja sen laannuttua nousin ja kävelin seuraavan pätkän.
05.40 Mieheni hoiti sairaalaan ilmoittautumisen, kun minä olin aulan lattialla nelinkontin. Olin onneksi laittanut passin ja äitiyskortin valmiiksi. En olisi enää pystynyt keskittymään puhumiseen tai tavallisten asioiden hoitamiseen.
05.50 Siirryimme yläkertaan synnytysosastolle. Lasikuution takana päivystäjä ohjeisti meidät edessä olevaan odotusaulaan tuoleille odottamaan. Naurahdin mielessäni, että ei taida enää onnistua... supistuksen tullessa vajosin taas lattialle nelinkontin ja päivystäjän ilme muuttui. Hän taisi soittaa pikaisen puhelun, koska juuri ehdittyämme odotusaulaan kätilö tuli hakemaan meitä kiireen vilkkaa synnytyshuoneeseen.
06.00 Synnytysosastolle päästyämme kätilö teki sisätutkimuksen: olin jo 8 cm auki. Kätilö kehui, kuinka hienosti olin pärjännyt kotona ja sanoi supistusten aikana: “Sulla menee tosi hyvin.” Se antoi valtavasti voimaa. Olinko todella jo loppusuoralla?
06.15 Kätilö toi minulle jumppamaton polvien alle ja kannusti jatkamaan musiikin kuuntelua, sillä se auttoi minua vajoamaan omaan kuplaani. Vauvan sykettä seurattiin vyöillä, jotka eivät onneksi häirinneet liikkumistani. Kätilö lähti täyttämään ammetta.
06.55 Amme oli valmis. Vaihdoin uimatopin päälle ja laskeuduin veteen. Vesi oli täydellisen lämmintä ja kannatteli sopivasti. Huokaisin helpotuksesta, nojasin ammeen reunaan ja pidin miestäni käsistä kiinni. Intensiivisten supistusten aikana hän auttoi edelleen hengittämään.
07.00 Kätilö rohkaisi minua: “Koska sulla ei ole lääkkeitä eikä puudutteita, sun keho kyllä tietää, mitä tekee. Sä tunnet, kun sun keho alkaa ponnistaa vauvaa ja soittakaa sitten kelloa niin tulen paikalle.”
07.05 En ollut ehtinyt olla ammeessa kauaa, kun tunsin ponnistuksen tarpeen. Mieheni soitti kätilön paikalle. Kohdunsuu oli täysin auki ja kätilö sanoi, että voisin rauhassa mukailla kehon omaa tunnetta ja antaa sen ponnistaa vauvaa.
07.45 Aamuvuoro vaihtui ja uusi kätilö tuli esittäytymään lempeästi ammeen reunalle. Hänestä tuli turvallinen olo.
Ponnistusvaihe kesti noin tunnin. Se tuntui samaan aikaan sekä lyhyeltä että ikuisuudelta. Kehon ponnistusrefleksi oli valtavan voimakas, mutta mielessäni pyöri ajatus: eihän vauva voi mitenkään mahtua ulos. Mieheni ja kätilö rohkaisivat koko ajan ja vakuuttivat, että kohta tämä olisi ohi ja vauva syntyisi. Kun he sanoivat, että vauvan pää näkyy jo, en voinut uskoa sitä. Nytkö jo?
08.00 Kätilö sanoi, että seuraavalla supistuksella saisin antaa kehon vain työntää. Supistus oli pitkä ja tunsin, kuinka kehoni työnsi vauvaa voimalla. Se oli koko synnytyksen intensiivisin hetki – ja silti niin nopea!
08.05 Yhtäkkiä pää syntyi ja ehdin lyhyen hetken hengitellä, kunnes seuraavalla supistuksella vauva syöksähti veteen. Kätilö nosti vauvan vedestä syliini enkä voinut uskoa, että tässä hän nyt oli! Ihmeellisin hetki ikinä! Vajosin hetkeksi altaan seinämää vasten ihailemaan uutta elämää sylissäni.
08.10 Toinenkin kätilö oli tullut huoneeseen. He auttoivat minut ja vauvan sänkyyn, kuivasivat ja peittelivät meidät. Jälkisupistuksia tuli ja istukka syntyi nopeasti. Kätilö hymyili ja sanoi: “Nyt synnytys on ohi.” En voinut uskoa sitäkään. Napanuora sai sykkiä loppuun ennen kuin isä leikkasi sen. Me saimme vain olla ja ihmetellä.
Kaiken kaikkiaan synnytys kesti 7 tuntia ja meni paljon paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Molemmat synnytyksen aikana läsnä olleet kätilöt olivat lempeitä ja kannustavia. He antoivat minulle tilaa synnyttää rauhassa, mutta toivat samalla läsnäolollaan turvaa. Erityisen ihanaa oli synnytyksen jälkeen, kun saimme vain keskittyä vauvaan kätilöiden hoitaessa siivoamisen, altaan tyhjentämisen ja muut käytännön asiat – ja vieläpä tuodessa meille syötävää.
Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain kokea niin positiivisen synnytyksen. Toivon, että tarinani voi rohkaista muitakin naisia. Kehomme on luotu synnyttämään. Supistusallot pauhaavat, kunnes asettuvat ja hiljaisuuden rikkoo uuden elämän parkaisu. Myrsky on enää muisto vain, kun uusi elämä painautuu ihoa vasten.
Ystäväni rohkaisi minua ennen synnytystä: ”Synnyttäminen on ihanaa”.
Noinko vain ajattelin? Mutta nyt yhdyn hänen sanoihinsa.
Synnyttäminen voi todella olla ihanaa ja intensiivistä.
